Minulta on kysytty usein, mitä eroa on koulutuksella ja valmennuksella. Joskus nämä ovat hyvinkin lähellä toisiaan, mutta ehkä suurin ero on se, että valmennuksessa henkilö tekee aktiivisesti asioita (oppii tekemällä) ja saa siitä sitten rakentavan palautteen. Eli jos vuorovaikutteinenkin koulutus on kohtuullisen yksipuolista, niin valmennus on vaatii yleensä hyvinkin aktiivista panosta valmennettavilta itseltään.

Ja aivan samoin kuin hyvin suuri osa urheiluvalmentajista on entisiä aktiiviurheilijoita, niin myös bisnesvalmentajalla olisi hyvä olla omakohtainen kokemus kaikesta siitä vaivasta, tuskasta ja riemusta, jota uuden tilanteen ja uuden oman identiteetin haltuunotto vaatii. Tässä suhteessa uskon, että olen erilainen valmentaja kuin useimmat muut bisnesvalmentajat. Näyttää siltä, että esimerkiksi yrityksissä henkilöstön kehittämisihmisten ja todellisten liiketoiminnan tai linjaorganisaatioiden vetäjien välillä on joskus merkittävä juopa. Henkilöstön kehitysihmiset puhuvat mielellään optimaalisista tilanteista, riittävistä aika- ja henkilöresursseista, huippuunsa viedystä palautteesta sekä kommunikaatiosta. Kuitenkin optimimaaliset tilanteet ovat poikkeuksia eivätkä sääntö. Suurin osa arjesta työpaikoilla, yrityksissä ja myös yksilötasolla on kaikkea muuta kuin optimaalista. Tästä huolimatta arjessakin pitäisi selviytyä hyvin ja menestyksekkäästi.

Minun lähestymiskulmani valmennukseen on vahvasti ratkaisukeskeinen eli arvioidaan se tilanne missä arjessa toimitaan, miten siinä selvitään ja miten tilannetta parannetaan epätäydellisessä maailmassa.